Olemme valmistautuneet Espoossa ehkä liiankin innolla. Tuskin maltoimme tutustua toisiimme ja kirkolliskokoustehtävään, kun olimme jo jakamassa paikkoja.  Ihan niin kuin Jeesuksen oppilaat, jotka olivat niin kiinnostuneita siitä, kuka on suurin. (Mark. 9: 33–37)

Tämän illan iltahartaus meni suoraan sydämeeni. Matti J. Kuronen omaperäiselle tyylillään valoi rohkeutta lentää ja seurata Vapahtajaa; häntä, jolle kukaan ei ollut ulkopuolinen.

Meidän espoolaisten mietteitä voit lukea vaikkapa  face-bookista.  Lähetä myös sinä meille terveisiä, ajatuksia, kommentteja.

Me haluamme olla saamamme luottamuksen arvoisia.

Olen ylpeä myös, että liikkeemme olin maallikkojen ja pappien yhteinen. Yksi maallikkopaikka on hyvä alku varsinkin kun Markku Jalava on kokenut ja valveutunut luottamushenkilö.

Kevään kirkko on valmis yhteistyöhön. Meillä on selkeä ohjelma, jonka pääviestit ydinsanoman tuoreus, avara kansankirkollisuus, toisten kunnioittaminen, ympäristöasiat ja joustava hallintorakenne ovat pääkohtiamme tulevalla kirkolliskokouskaudelle.

Seurakuntarakennetta on katsottava koko kirkon näkökulmasta, ei vain hiippakuntien sisällä tapahtuvana.  Muutos on meille mahdollisuus, ei uhka.

Etsimme yhteistyön tapoja jo ennen toukokuista kirkolliskokouksen istuntoa. Nyt mitataan käytännössä, mitä jokaisen ryhmän lupaama toinen toisensa kunnioittaminen tarkoittaa.

Kiitos Kevään kirkon ja kaikkien muiden ryhmittymien äänestäjille.

Koin suurena luottamuksen osoituksena, kun omaiset pyysivät minua siunaamaan. Kyselivät ei kai siihen ole mitään estettä. Ja minä vakuuttelin, ettei tietenkään, onhan kirkkojemmekin historia pitkälti yhteistä ja samaa kirkkoperhettä ollaan.

Kaksi viikkoa ennen siunaamista ymmärsin ottaa yhteyttä Ruotsin kirkossa toimivaan kurssikaveriini, joka oitis kertoi, ettei heille niin vaan tulla siunaamaan. Pitää olla seurakunnan kirkkoherran ja tuomiokapitulin lupa. Hoh, hoijaa.

Toimeliaat naiset rupesivat asiaa hoitamaan ja muutamassa päivässä saatiin asia hoidettua, että Ruotsin kirkon pappi tulee toimittamaan siunaamisen eli lausumaan siunaussanat. Minä saan hoitaa kaiken muun.
Tietenkin toimitimme koko siunaamisen yhdessä. Se oli hyvä kokemus. Kollegani hoiti ruotsinkielen ja minä puhuin suomea.

Kysyn, miten kirkolla on varaa olla näin byrokraattinen? Hautaan siunaaminen ei ole juridinen toimenpide, vaan hengellinen teko. Miksi siihen tarvitaan naapurikirkosta tuomiokapitulin lupa?

Samalla mietin, miten hyvin Suomen ev. lut kirkossa hautaan siunaaminen hoidetaan. Seurakunnat ovat aktiivisia toimijoita. Kappeliin voi tulla hyvissä ajoin odottamaan. Seurakunnan hautatoimi etsii hautapaikat. Ruotsissa lähes kaiken hoitaa hautaustoimisto. Ääritapauksessa omaisten ainoastaan tarvitsee tulla kappelin eteiseen vähän ennen hautajaisia. Kaikki muu on valmiina, puhelimessa, sähköpostilla hautaustoimistossa sovitun mukaisesti.

Meidän oman kirkkomme rahat vähenevät, mutta haluan tukea tärkeimpien asioiden pitämistä kirkon omana toimena. Semmoinen on hautaan siunaaminen. Ei ulkoisteta sitä hautaustoimistoille kokonaan, vaan toimitaan hyvässä yhteistyössä. Kosketus seurakuntaan lähiomaisen kuollessa on kirkon mahdollisuus viestiä hyvää sanomaa armollisesta Jumalasta, jonka huolenpito kantaa tämän elämän jälkeenkin.

Espoon hiippakunnan Kevään kirkko- valitsijayhdistys piti tärkeänä, että maallikkojen ja pappien listoilla on yhtä paljon naisia ja miehiä ehdokkaina. Papeilla ehdokkaitten määrä menikin tasan 6-6, maallikoilla on 11 naista ja 9 miestä kirkolliskokousehdokkaana.

Ajattelen, että Suomen kirkon ylimpään päättävään elimeen tarvitaan yhtä paljon miehiä ja naisia, sillä päteviä löytyy molemmista. Yhdessä naiset ja miehet voivat muodostaa kokonaisen kuvan kirkosta. Ajattelen, että nyt on naisten aika verkostoitua, etsiä hyvä sisar joukkoja, jotta meidän äänemme voisi kuulua kirkon tulevia päätöksiä tehtäessä. Eihän enää voi olla niin, että Helsingin ja Espoon papistoa edustaisivat miehet.

Pappisnaiset ja maallikkonaiset, liitytään yhteen ja tuetaan toisiamme. Olemme sen velkaa niille naisille, jotka ovat taistelleet tasa-arvon puolesta kirkossamme.

Pappi oli itse oppinut kollegaltaan, että kastamiseen tarvitaan seurakunta.  Messu on mitä parhain paikka kasteen toimittamiselle, kasteessa kun tullaan seurakunnan jäseneksi.

Armo ja toivo välittyivät kasteen sunnuntaina monella tavalla: oli seurakuntalaisen tekemä esirukous, kummit ja mummi lukivat messun Raamatun luvut, sai rukoilla laittamalla erivärisiä kiviä rukouskulhoon, kuoro lauloi Taizé-lauluja, kerättiin kolehti seurakunnan kummilapsityöhön ja lopuksi syötiin soppaa ja juotiin hyvät kahvit.

Kevään kirkko – ryhmämme haluaa edistää seuraavalla kirkolliskokouskaudella evankeliumin ydinsanoman tuoretta tulkintaa. Yhdessä suunnitellussa ja toteutetussa kastemessussa armo ja ilo välittyivät. Kasteperheen äiti totesikin: ”Jos kirkkoon liittyminen on aina näin kivaa, minä haluaisin tehdä sen joka päivä.”

Tänä vuonna kirkko oli hämärä. Laulut näytettiin videotykillä seinälle ja kirkkohetken kulku oli rakennettu tietäjistä kertovan näytelmän varaan. Kirkon parvella oli kaukoputki ja sieltä tietäjä kajautti: ”Hoi, siellä alhaalla. Oletteko koskaan tähyilleet tähtiä?” Olin heti tarinassa mukana. Samoin näyttivät muutkin yli  684 olevan.

Kyllä joulukirkkoihin pitää panostaa. Ei vain ennen joulua oleviin koululais- ja päiväkotikirkkoihin. Jouluna kirkkoon saa pyytämättä huikeat määrät ihmisiä. Tänä vuonna kävijämäärät lisääntyivät.

Joulukuussa Jeesukselle on kysyntää, mutta ei enää tammikuussa.

Kirkollisia toimituksia pidetään kirkon kivijalkana. Hautajaisten osalta tämä pitää paikkansa, sillä kirkollisia hautaamisia on reilusti yli 90 prosenttia hautaamisista. Kasteitten kohdalla ollaan jo täällä pääkaupunkiseudulla ihan toisissa lukemissa. Helsingissä kastettiin viime vuonna 55, 2 % syntyneistä lapsista. Yli 500 perhettä, joista ainakin toinen vanhempi kuului kirkkoon jätti lapsensa kastattamatta.   Kirkollisen avioliittoon vihkimisen kohdalla luvut ovat vielä alhaisemmat.

Kysymys kuuluu, osaammeko panostaa iloon kirkossa. Surun kanssa osaamme elää, mutta miten jakaa iloa ihmisten kanssa. Kun jatkossa kirkkoon kuuluminen on yhä harvemmalle itsestään selvyys, niin meidän pitää toimia niin, että ristiäisistä ja vihkiäisistä kantautuu viesti: Kyllä oli hyvä tilaisuus.

Jotta tämä toteutuisi, pappi tarvitsee riittävästi aikaa toimituskeskusteluun, itse toimitukseen ja jälkijuhlaan. Entä yhteydenpito toimituksen jälkeen?  Alamme olla siinä tilanteessa, että osa kirkollisista toimituksista on ihmisille poikkeus eikä sääntö. Toimituksiin vielä vahvempi panostamisen pitää näkyä kirkon työn priorisoinnissa.

P.S. Dragsfjärdin suntio lähetti minulle etukäteen sähköpostia ja kysyi, tarvitsenko albaa ja käytänkö hiekkalapiota. Tällaista palvelua en koskaan aiemmin ole kohdannut. Tuntui hyvältä. Meinasin jäädä saman tien Dragsfjärdiin ja elää siellä onnellisena elämäni loppuun asti.

Onnitteluni.

Kyllä me täällä etelässä koetamme tulla perässä. Meillä on täällä vaiheessa keskinäiset keskustelumme lähetysrahoista. Kun sisäinen keskustelu vie voimat, ulkoiseen ei tahdo jäädä voimia. Voi, meitä.

Seurakuntien verkosto kattaa koko maan. Vihapuheiden kitkeminen alkaa läheltä. Seurakunnat voivat olla tiennäyttäjiä, kun työyhteisöt kitkevät vihapuheiden siemeniä keskuudestaan.  Muutama viikko sitten tasavallan presidentti Tarja Halonen huomautti, että työpaikoilla tulee lopettaa rasististen vitsien viljely ja niille nauraminen.  Se on hyvä käytännön ehdotus.  Ja sopii erityisen hyvin juuri nyt meille luterilaisille.

On joulupaaston aika. Olennaiseen ja lähimmäiseen keskittymisen aika. Kun meidän kirkkomme paastoaa vain periaatteessa, niin nyt on aika ottaa periaate vakavasti. Siivotaan ensin oma suumme ja koetetaan varata hetki jonkin sortin hiljentymiselle.

Rukouksen ilmapiirissä vihapuhe muuttuu ystäväpuheeksi.

ole yöllä ympärillä

päivällä pään päällä.

Katso kultasilmilläsi,

peitä kultasiivilläsi.

Vanhan lastenrukouksen turvin pyhää kohti. Huomenna tekee mieli mennä kirkkoon.